Kun kesä on jo täydessä terässä, on sopiva hetki palata hetkeksi paukkupakkasiin ja Sipoonkorven ryteikköihin. Tässä siis blogitekstin mittainen katsaus viime talven SM-kilpailuihin, Ukko 2018:aan. Kertojana on tällä kertaa Laten tervakebab –vartion Teija eli Teva, Pohjanmaan Partiolaisten kisajaoston wanha parta (jaostossa v. 2005–2012).
Itselläni oli ennen Ukko 2018 –kilpailua takana tasan 10 vuoden tauko talvikisailusta. Talviretkeily nyt vain sattuu olemaan mielestäni aika tympeää hommaa – jäätyneet varpaat ja rinkka selässä hiihtely eivät oikein naposta, vaikka hiihtämisestä muuten tykkäänkin. Oli kuitenkin kulunut jo muutama vuosi siitä, kun tällä kokoonpanolla olimme viimeksi olleet kilpailemassa, ja silloin viimeksi Laten tervakebab kävi hakemassa syyskisoista SM-hopeaa. Lupasin siis talvikisavastustuksesta huolimatta lähteä mukaan, koska kaikki mahdollisuudet menestykseen olivat olemassa. Ja olivathan kisat Vantaalla; muistan ajatelleeni joskus ennen joulua, että eihän siellä voi maaliskuussa mitenkään olla paljoa pakkasta eikä ainakaan lunta.
 |
| Laten tervakebab valmiina kisaan! |
No, väärässä olin. Sananmukaisesti jäätävä stressaaminen alkoi pari viikkoa ennen kisaa, kun alkoi näyttää siltä, että lunta todellakin tulee olemaan, kas kun viime talvi oli etelässä lumisin moneen vuoteen. Lisäksi kisaviikon sääennuste lupaili pelipaikalle lähes -20:ta pakkasastetta. Kilpailua edeltävällä viikolla siis paitsi opeteltiin muinaisjumalten nimiä, myös haalittiin kasaan kaikenlaisia pakkasenkestäviä varusteita sukulaisilta ja tuttavilta. Talvikisavarusteisiin suosittelen muuten tämän reissun perusteella jatkossakin kunnon mononsuojia, mutta XXL:stä ostetut kertakäyttöiset jalan-/kädenlämmittimet olivat aivan tyhjä arpa (eivät toimineet Latella eikä minulla kummallakaan).
Kisa-aamu valkeni aurinkoisena ja kohtuullisen kirpakkana. Vartiomme ensimmäinen koettelemus oli päästä ajoissa kisapaikalle Vantaan Hakunilaan – kolmostieltä on yllättävän hankalaa kääntyä pois oikeasta liittymästä, kun keskittyy liikaa tähän: https://www.youtube.com/watch?v=wqk-XFPgRtk. Ilmoittautumiseen piti lopulta juosta, mutta hienosti ehdimme mukaan. Kylmänsietokyky joutui koville heti lähtötehtävässä, kun kolmesta pienestä kätevyystehtävästä kaksi (nahkainen pallo ja kahvipussisydän) olivat ilman hanskoja tehtävää näpertelyä. Onneksi heti perään päästiin lämmittelemään pistesuunnistuksessa, jossa lähtötehtävän tuotokset piti toimittaa rasteille siten, että kukin rasti edusti tiettyä aikavyöhykettä. Meille oli kerrottu kaupungit, joihin tuotokset tuli toimittaa, joten tehtävä vaati paitsi kuntoa, myös maantietämystä. Tosi kiva idea, tycker vi!
 |
| Reittisuunittelua |
Lauantain rasteilla saimme muun muassa tehdä kerroskiisseliä, tunnistaa Ultra Bran kappaleita Bumtsibumin hengessä ja muistella niitä muinaisjumalia. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin tympeähkö suunnistustehtävä, jossa haimme matkan varrelta lisärasteja. Rasteja oli aina kerralla 3 kappaletta, joista kukin edusti yhtä vastausvaihtoehtoa (A, B, C) edellisrastin kysymykseen. Jos siis olimme sitä mieltä, että vastaus ykköskysymykseen on A, suuntasimme seuraavaksi rastille 2A. Tympeän tehtävästä teki se, että jos vastassa olikin tyhjä rastilippu (ilman uutta kysymystä), oli selvää, että vastasimme edelliseen kysymykseen väärin. Ja koska tehtävää ei haluttu jättää kesken, oli pakko sitten käydä katsomassa myös 2B (ja pahimmassa tapauksessa myös 2C), että saimme tietoon seuraavan kysymyksen ja rastien paikat.
 |
| Rämpimistä metsäisessä maastossa |
Lisätympeyttä tähän tehtävään ja koko kisaan toi Sipoonkorven kansallispuiston maasto, joka oli paikoin sellaista risukkoa, että ihan tuli äitiä ikävä. Välillä otettiin nöyrästi sukset kainaloon ja kahlattiin umpihangessa kallioilla ja hakkuuaukioilla. Maaston takia kisa oli ehkä fyysisesti raskain, johon olen koskaan osallistunut. Ultimaattisin ketutuksen hetki oli sunnuntaiaamun yksinsuunnistus, jossa tarvoin sukset kainalossa hakkuuaukion pohjaa ja mietin, pitäisikö kuitenkin harrastaa jotain mukavampaa, vaikka bocciaa tai shakkia. Heikon hetken syynä oli varmasti myös edeltävä rankka yö, jonka vietimme perinteisissä merkeissä – oli ruuanlaittoa (kalasoppa ja saaristolaisleipä), enkelikellon väsäys juomatölkistä, saamelaisrummun askartelu ja hieman lisää suunnistamista. Rumpu lienee kaikkein aikojen onnistunein yökätevyytemme: pisteitä tuli 8,2/9. Sunnuntaiaamuna kuuden maissa Laten mittari näytti kisan kylmimpiä lukemia (vaihtelevien muistikuvien mukaan -20…-22), mutta nuotiolla ja liikkuessa tarkeni yllättävän hyvin läpi yön. Untuvatakki on kyllä tällaisilla reissuilla must.
 |
| Saamelaisrumpu ja rumpukapula |
Nollaunien jälkeen kisojen sunnuntain osuus tuntuu aina raskaalta, mutta tällä kertaa sunnuntaille oli myös jätetty poikkeuksellisen monta tehtävää suoritettavaksi ja paljon risuja ja kaatuneita puita väisteltäväksi. Tehtävät olivat pääosin mukavia ja nopeita, lukuun ottamatta Sipoonkorpi-aiheista monen kilometrin ryteikkö-taulurataa. Mieleen jäi myös hyvän mielen karkkientunnistustehtävä, jossa oli kovasti hyötyä siitä, että mummolassa on usein ollut tarjolla Fazerin parhaita. Maalissa olimme lopulta vasta kahden maissa, vaikka olimme ainakin oman sarjamme kärkijoukoissa. SiPun viimeinen vartio taisi lopulta saapua maaliin vasta iltakuuden jälkeen, mikä kertoo siitä, että rata oli ehkä hieman turhan haastava.
Jo maaliin saapuessamme väliaikatulokset näyttivät lupaavilta, mutta loppua kohden kaula kakkosvartioon repesi yli 8 pisteeseen. Vantaalta tuliaisena oli siis SM-kultaa, mikä tuntui aivan uskomattoman hyvältä elämäni raskaimman partiotaitokisan jälkeen. Isoja mokia ei tullut, tärkeät tehtävät (suunnistukset ja kätevyydet) menivät hyvin, ja melkein koko kisan ajan päässä soi VANTAA, VANTAA – kas siinä resepti Ukko-kisan voittoon! Kiitos vielä Latelle ja Keballe, ehkä uskallan lähteä seuraaviin talvikisoihin jo ennen vuotta 2028.
- Teva
